Herään aamulla. Valtaisa kipu repii päätäni, oksettaa,  yskittää ja itkettää. Voi luoja mikä olo. Töihin pitäisi mennä, mutta enpä taida siellä tässä kunnossa saada mitään aikaiseksi. Katson parhaimmaksi ottaa yhteyttä terveyskeskukseen.

Otan puhelimen käteeni, ja näpyttelen päivystyksen numeron. Aamuäreä nainen karjaisee vastauksen korvaani, ja kyyneleet kihahtavat silmiin, sillä minuun todella koskee. Selitän hoitajalle ongelmani.
- "Onkos sitä tullut otettua eilen liikaa. Ettei vain olisi rouvalla krapula, ja sen takia pitäisi päästä sairaslomalle", tuo nainen toteaa entistä kärttyisemmän oloisena.
Ei ole krapulaa, ei. Olisikin, niin sen tietäisi helpottavan iltaan mennessä. En vain ole nauttinut pisaraakaan alkoholia yli kuukauteen, enkä ole sitä nähnytkään. Anteeksi, kävelin minä eilen Alkon ohi, muttei siitä ainakaan ennen ole krapulaa tullut. Ihan jotain muuta tämän kyllä nyt itse olettaisin olevan.
-"Niinhän ne kaikki sanovat. Mutta jos nyt välttämättä tahdotte lääkäriin, niin soittakaa aika omalle lääkärillenne."
Tokihan minä sinne soitan. Tiedän vain vastauksen jo etukäteen. Olen neljä vuotta asunut täällä paikkakunnalla, enkä ole vielä kertaakaan saanut aikaa omalle lääkärille. Kerran jo anoin sen vaihtoakin siinä toivossa, että tilanne muuttuisi, mutta kun ei. Soitetaan nyt taas sitten kuitenkin. Ennen kuin ehdin saada puhelua osaltani loppuun kuuluu linjalta piipitys.

Hoitajan lyötyä korvaani huokaisen syvään, ja valitsen puhelimesta oman alueen lääkärin ajanvarauksen numeron. Varattuahan se tuuttaa. Puolen tunnin yrittelyn jälkeen sieltä vihdoin joku vastaa. Selitän jälleen asiani, ja tiedustelen aikaa omalle lääkärille.
-"Tuossa olisi yksi peruutusaika kolmen viikon päästä. Laitetaanko se?", nuori neiti puhelimen toisessa päässä kysyy.
Päähäni sattuu entistä enemmän, ja vatsahapot ovat nousseet polttelemaan kurkkuani. Yritän uudelleen selittää tilannetta hoitajalle.
-"Noh, meillä ei ole muuta tarjolla. Ottakaa yhteyttä päivystykseen.", antaa hoitaja näppäränä neuvoja.
Noh, minähän sinne juuri äsken soitin, ja käskivät soittaa teille. Mutta mikäpäs siinä. Kyllähän sitä sairaana on aikaa ja energiaa viettää puhelimessa tunti jos toinenkin. Jotain positiivista. Tämä tapaus sentään jaksoi odottaa, että kiitin avusta ja toivotin hyvää päivän jatkoa. Voimani tuntuvat olevan lopussa. Minua alkaa pyörryttää, ja käyn sohvalle pitkäkseni.

Naputtelen uudelleen puhelun päivystykseen. Ensimmäisellä yrityksellä kukaan ei vastaa. Eikä toisellakaan. Eikä kolmannella... Taas vierähtää pitkä tovi ennen kuin saan yhteyden terveyskeskukseen.
-"Tekö taas", tiuskaisee hoitaja, "Enkö minä jo käskenyt teidän soittaa sinne omalle lääkärille."
Käskittehän te, ja kilttinä ihmisenä tottelin, vaikka tiesin vastauksen. Selitän hoitajalle mitä omalääkärin ajanvarauksesta minulle sanottiin. On sen verran ikävä olo, etten kestä tällaista kolmea viikkoa. Kerron hoitajalle, että minua nyt jo pyörryttääkin. Hoitaja hymähtää, kysyy henkilötunnukseni ja mutisee jotain mistä en saa selvää.
-"Tulkaa nyt sitten tänne päivystykseen. Meillä on tosin täällä sitten kolmen ja puolen tunnin jono tällä hetkellä. Tulette aulaan, ja jäätte siihen penkeille odottamaan.", nainen äkäilee.
Minuahan vain sattuu niin paljon, että meinaa järki lähteä. Ja pientähän tuo on, että sen lisäksi oksettaa ja pyörryttää. Tottahan minulla on energiaa istua päivystyksen kovilla penkeillä kolme ja puoli tuntia. Ennen kuin ehdin taaskaan sanoa asiaan mitään kuulen linjalta niin tutun piipityksen.

Nousen sohvalta vaihtaakseni hieman vaatteita, että pääsen lähtemään terveyskeskuksen päivystysjonoon. Havahdun myöhemmin lattialta sohvan vierestä. Nousen varovasti  istumaan ja pillahdan itkuun. Samalla tulee mieleeni, että jotenkin tuntuu hieman kivuliaalle tämä terveydenhuolto ainakin meidän kunnassamme. Liekö se sitten vain jomottavan pääni tuotoksia, vai tapahtuuko vastaavaa muuallakin.