Tunnen erään mieshenkilön, joka on aivan heikkona punapäihin. Hänessä punahiuksisissa naisissa ja jotain perin vastustamatonta ja seksikästä, punapäisen ystävättäreni onneksi. Tiedän vastaavasti erään mieshenkilön, joka ei voi harkitakaan muuta kuin brunetteja. Hän manaa blondit ja punapäät maanrakoon. Sitten on näitä, joiden suurena heikkoutena ovat blondit. Ja toki on niitäkin, joille värillä ei ole mitään väliä. Onneksi makuja on monia.

Minun omat hiukseni ovat olleet ihan vaaleat. Ne ovat olleet milloin missäkin erilaisissa vaalean- tai kullansävyissä, milloin mustat, violetit, luumunväriset, viininpunertavat tai muuten punertavat. On noita erilaisia ruskean sävyjäkin tullut kahlattua läpi. Viimeksi muutama vuosi sitten ne olivat pehmeänruskeat.

Voisi kuvitella, että jos hiukset ovat käyneet läpi miltei koko Tikkurilan värikartaston, niin värillä ei olisi enää väliä. Ja pah. Se joka niin väittää, on todella väärässä. Kyllä värillä on väliä.

Olen ollut jo iät ja ajat nimittäin blondi, lukuunottamatta tuota pientä aiemmin mainittua kokeilua. Ehei. En ole feikki blondi, vaikka nyt joku sanoo niin tuhahtaen. Ihan aito olen, kysykää keneltä tahansa joka tuntee minua. Nuorempana minulla oli kullanvaaleat hiukset. Tässä vuosien varrella on kropalleni tullut joku ihmeen harha, että olisin muka vanhemmiten viisastunut. Pyh ja pah. Siksipä minun on nykyään fiksailtava purkista tuota väriä, ettei kukaan pääse erehtymään asian suhteen.

Tuo viimeisin kokemukseni brunettena oli perin traumaattinen, mutta silti todella opettava kokemus.  Tämä kaikki tapahtui erään tuttavani kehoituksesta ja pienestä kokeilun halusta. Ensimmäisenä tökki peilikuva. Tuijottelin kuvaani ja mietin, että kuka hiivatti tuo on? Mitä se täällä tekee? Sitten yritin löytää kaapista jotain ylleni. Ja eikä mitä, mikään vaate ei mielestäni näyttänyt hyvälle päälläni, sillä olen ne kaikki ostanut blondina. Sinänsä luulisi, että edes musta menisi ruskeidenkin hiusten kanssa, mutta minulla oli kuitenkin orpo olo. Seuraavana ongelmana olivat kynsilakat ja meikki. Niiden kanssa oli tuo sama ongelma. Tuntui, että mikään ei sopinut.

Ystävilläni ja tutuillani oli tuon asian suhteen myös lieviä asenneongelmia. Osalla miltei yhtä pahoja kuin itsellänikin. Sain harva se päivä kuulla kuitteja keinoälystä ja ihmisten harhauttamisesta. Muutama ystäväni purskahti hervottomaan nauruun nähtyään minut brunettena, enkä toisaalta yhtään edes ihmettele tuota.

Bruneten elämääni kesti nimittäin tasan kaksi viikkoa. Sen ajan yritin löytää sisältäni sitä pientä brunettea, enkä siinä onnistunut. Sitten annoin periksi ja värjäsin hiukseni takaisin vaaleiksi. Minä olen blondi, niin miksi ihmeessä yrittäisin edes leikkiä jotain muuta?  Yrittäkääpä tovi kuvitella vaikkapa Marilyn  Monroeta tai Pamela Anderssonia brunettena. Ei, ei, ei! Visio on aivan mahdoton. Sama se on minunkin kohdallani.

Minä olen blondi ja ylpeä siitä. Olen muuten huomannut, että blondiudesta saattaapi olla joskus arvaamatonta hyötyäkin. Sitä voi perin helposti laiskuuden iskiessä heittäytyä avuttomaksi tai peräti tyhmäksi. Aina löytyy joku, joka tahtoo auttaa blondia. Eihän se voi tietää mistään mitään tai pystyä mihinkään. Ajatella, että hiusten avulla saa parempaa palvelua. Sitten taas päin vastoin voipi vaikka rautakaupassa näpäyttää hieman ylimielistä miesmyyjää tietämällä jostain asiasta enemmän kuin hän. Siitäs saapi sitten, mitäs menee aliarvioimaan pientä blondia.

Mutta nyt mä taidan mennä tuonne lattialle katselemaan, josko pistorasiasta pölähtäisi sähköpostia. =)

Minusta olisi perin mukavaa, jos mahdollisimman moni tämän tarinan lukenut etsisi jonkun blondivitsin ja laittaisi sen kommettinsa kera tänne. =)

Ai niin... meinasi vallan unehtua... Tässäpä muuten teille vielä hieman päivään piristystä... Sitä kuuluisaa blondin logiikkaa... =)