Jeeee! Tänään se vihdoin tapahtui. Pitkällisen haaveilun ja odottamisen jälkeen Saara sai uuden pikku-kawerinsa kotiin. Enkä nyt sitten puhu mistään lemmikistä tai muustakaan hengittävästä otuksesta. Tämä kaweri on pieni, harmaa ja herkuttelee sähköllä.

Tämä pikku-kaweri tulee helpottamaan elämääni kummasti. Siitä tulee mulle hyvä työkaweri. Vaikka toki taatusti tulen tämänkin kanssa viihtymään muutenkin.

Mulla oli useampikin syy, miksi tällaisen halusin. Ensinnäkin töissä on aina välillä näppärää, kun voipi isommalta ruudulta katsella kuvia, että ovatko varmasti ok vai onko kameran pikkunäytön kuva pelkkää illuusiota. Jos kuvat on ok, voi nakata aurinkoisen hymyn kuvauksen kohteelle, kiittää kauniisti ja poistua paikalta. Jos eivät ole ok, niin voipi siinä samantien ottaa muutaman kuvan lisää.

Välillä on noita keikkoja, missä meneepi päivä tai joskus jopa parikin. Esimerkiksi tuossa kuun vaihteessa minulle on tulossa sellainen työprojekti, minkä myötä olen reissussa 3-4 päivää. Ei tarvitse siinä sitten repiä hiuksiaan ja arpoa riittävätkö muistikortit vaiko eivät, kun voipi napata kamerasta piuhan kiinni pikku-kaweriin ja kohta on taas tilaa, minne voipi uusia kuvia räpsiä.

Toki tahdoin tämän myös noiden kirjoitushommien takia. Ainakin minä kaipaan kirjoittaessani rauhaa ja hiljaisuutta. Tuossa pöytäkoneella se on joskus hieman vaikeaa mesen ja skypen kilkattaessa vuoron perään. Nyt joku tuumailee siellä, etteikö niitä voisi sitten sulkea. Voisihan ne, ja joskus niin tulee tehtyäkin, mutta jostain kumman syystä sen teen perin harvoin. Ja vaikka kuinka lukisi mesessä omana viestinä: kirjoittaa, ei saa häiritä, niin aina sieltä joku utelee mitä olen kirjoittamassa. Jos siellä lukee töitä, niin sama juttu siltikin. Mese-listallani on kuitenkin sitten niitäkin ihmisiä, joiden kanssa on mukava rupatella töiden lomassakin. Saapi pitää pientä breikkiä ja rupatella niitä näitä. Nämä kyseiset ihmiset eivät juuri koskaan kysele, että mitä kirjoitan tai mikä projekti minulla on menossa. He tietävät, että kerron heti ehtiessäni.

Joskus tuo mielikuvitus tuppaa luistamaan paremmin jossain aivan muualla kuin kotona. Tämän pikku-kawerin voi ottaa kainaloon, ja mennä kahvilaan, museoon, puistoon, rannalle tai ihan mihin vaan kirjoittamaan. Sitä voi etsiä rauhassa sellaisen paikan, mikä ruokkii mielikuvitusta. Voin nyt jo luvata, että ensi kesänä minua taatusti näkee noissa lähimetsissä ja rannoilla naputtamassa tekstiä vimmattua vauhtia. On siinä mummoilla sitten ihmettelemistä. Täytyyhän heilläkin olla jotain sisältöä elämässään.

Jaahans.. tässä ohjelmia asennellessa ja muuta häseltäessä on tullut hieman nälkä sekä minulle, että pikku-kawerille. Mä taidan keitellä itselleni pannullisen kahvia ja päästän tämän pikkuisen nautiskelemaan annoksen virtasta. Me palaamme tuossa myöhemmin... Minulla on teille vielä kerrottavaa... =)