Miten musta tuntuu, että tein niin tai näin, niin luvassa on itkua, parkua ja pahaa oloa. Ja lopputulos lienee kuitenkin se, että olen yhä yksinäinen ja onneton. Ei ole pienintäkään hajua siitä mitä olisi viisasta tehdä. Kunpa minulla olisi se kristallipallo, josta voisi kurkistella mitä huominen tuo tullessaan.

Mä välitän oikeasti H:sta aivan helvetisti. Tässä suhteessa ei ole mitään muuta vikaa kuin että meillä on yhteistä aikaa olemattoman vähän. Jotenkin tuntuu, että sen asian korjaamiseen ei löydy minulta keinoja ja toisesta päästä taitaa puuttua se tahto. Kun ainakaan se asia ei ole korjaantunut, vaikka kuinka sitä olen toivonut.

Yritimme tänään H:n kanssa puhua asioista. Tosin ainakaan minun aatokseni eivät tuosta keskustelusta selkiytyneet sitten yhtään. Selvisipä nyt sen verran, että tapahtui tässä muuten niin tai näin, niin ystävinä ainakin tulemme pysymään.

Mua vaan pelottaa niin perkeleesti suomeksi sanottuna. Ja mikäkö pelottaa? Aivan kaikki.... pelottavaa ajatella, että olisinkin tosiaan aivan yksin. Ja pitäisi alkaa rakentamaan elämää taas miltei alusta.

En tiedä. En todellakaan tiedä. *huokaa syvään ja kajauttaa kaalinsa pöytään*