Alkaa olla näköjään taas nää rytmit suomeksi sanottuna niin päin vittua ettei pyhä tosikaan. Oloon voidaan lisätä se, että meinaa masentaa ja ahistaa. *takoo päätä seinään* Mä tunnen ajoittain itseni taas niiiiin tyhmäksi ettei mitään rajaa. Miksi mä annan itseni tuntea yhtään mitään? Mun ei auta ihastua, mun ei auta tuntea tyytyväisyyttä, hyvää mieltä eikä yhtään mitään. Niistä kun ei seuraa mitään hyvää. Tulee vaan itkua, parkua ja pahaa mieltä.

Mitä niin pahaa mä olen tehnyt, että mä en saa olla onnellinen? Tai saan korkeintaan tuntea sitä hyvää oloa pienen pienen hetken? Eikö helkkari munkin elämässä vois joskus koittaa se aika, että ne asiat oikeasti kolahtelis paikoilleen siten, jotta mullakin ois vihdoin hyvä ja turvallinen olla? Ettei jatkuvasti tars miettiä mitä paskaa tulee niskaan tai koska sattuu seuraavan kerran.

Ei elämän tarvitse olla jatkuvaa onnea ja autuutta, mutta soisin kuitenkin sitä hyvääkin olevan enemmän kuin maksimissaan muutaman kuukauden kerrallaan. Vaan kun ei. Ei sitten millään. Joka hiivatin kerta kun erehdyn tuudittautumaan toivoon paremmasta tai edes nauttimaan hetkestä, niin eiköhän kohta vedetä matto jalkojen alta. Sitä saa sitten taas itkeä tasapersein lattialla itkemässä ja niistämässä nenää niihin maton hapsuihin.

Ou jeah. Kyllä elämä on ihanaa ja reilua.